Rauhanrakentaja ilmoittautuu

 |  Ei kommentteja

Toimitin viime syksynä Sadankomitean 50-vuotisjuhlajulkaisun, jossa rauhanaktivistit eri vuosikymmeniltä pohtivat suhdettaan rauhanpolitiikkaan ja aktivismiin. Itse kirjoitin kirjaan rauhanturvaamisesta ja kriisinhallinnasta, siitä mitä ne ovat ja mikä niiden suhde on rauhanliikkeeseen.

Helsingin Sanomat kirjoitti kirjasta, että “usean artikkelin kokoelmaksi teos on poikkeuksellisen hyvää tasoa, motivoitunut ja monisärmäinen”. Lause kuvaa hyvin mielestäni myös sadankomitealaista rauhanliikettä, joka on mielestäni juuri sitä – motivoitunut ja monisärmäinen. Sellainen haluaisin poliitikkonakin olla – motivoitunut ja monisärmäinen.

Olen ollut poliittisesti aktiivinen suurimman osan aikuselämästäni, mutta en vain vihreissä. Juureni ovat syvällä rauhanliikkeessä, joka yhdistää ihmisiä yli puoluerajojen. Kuluvan syksyn maailmanpoliittisia tapahtumia seuratessa tuntuu, että rauhanrakentajia tarvitaan taas enemmän kuin pitkään aikaan. Kyynisyydelle olisi helppo antautua, mutta miksi tekisin niin? Jos rauhankyyhkyt katoavat, yksi tärkeä maailmanpoliittinen laji häviää.

Päätin julkaista tämän Rauhan ytimessä -kirjaan kirjoittamani artikkelin netissä. Koko kirjan saa helposti tilattua täältä.

Ja hei, we shall overcome!

* * *

Rauhanturvaamisesta kriisinhallintaan

Suomesta tavattiin ennen puhua rauhanturvaamisen suurvaltana. Nykyään se kuulostaa liioittelulta, sillä Suomen osallistuminen etenkin Yhdistyneiden kansakuntien rauhanturvaoperaatioihin on kaukana huippuvuosista. Toisaalta Suomi lähettää Euroopan unionin jäsenmaana siviilikriisihallintaoperaatioihin eniten asiantuntijoita suhteessa väkilukuun.

Rauhanturvaamisen käsite on korvautumassa kriisinhallinnalla, joka juontaa juurensa Euroopan unionin yhteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Vuonna 2006 rauhanturvaamislaki muutettiin nimeään myöten laiksi sotilaallisesta kriisinhallinnasta. Puolustusvoimien nettisivuilla käytetään kriisinhallintatoimintaa yleiskäsitteenä kaikista kansainvälisistä operaatioista, suorittipa niitä sitten YK, EU, Etyj tai Nato.

Tämän artikkelin lähtökohtana on käydä lyhyesti läpi rauhanturvaamisessa tapahtuneita muutoksia ja niihin liittyviä vaikeita kysymyksiä myös rauhanliikkeen näkökulmasta. Käyn läpi lyhyesti myös rauhanturvaamisen ja kriisinhallinnan käsitteisiin liittyvät painopiste-erot.

Rauhanliike ja YK

Sadankomitea syntyi aikana, jolloin Suomi kansainvälistyi nopeaa vauhtia. Yhdistyneiden kansakuntien jäsenyys vuonna 1955 ja kansainvälisiin rauhanturvaoperaatioihin osallistuminen olivat muodostuneet Suomelle tärkeiksi ulko- ja turvallisuuspoliittisiksi valinnoiksi sotien jälkeen. Turvallisuuspoliittisesti merkittävää oli myös ajatus siitä, että torjumalla kauempana tapahtuvia konflikteja ja kriisejä edistetään myös Suomen omaa turvallisuutta ja kehitetään kotimaan valmiuksia.

Presidentti Urho Kekkonen oli aktiivinen avaamaan kansainvälisiä ovia. Hänen vuonna 1961 YK:n yleiskokouksessa pitämästään puheesta jäi elämään lentävä lause, jossa hän totesi Suomella olevan kansainvälisessä politiikassa ”pikemminkin lääkärin kuin tuomarin rooli”.

Bjarne Nitovuori kirjoittaa Barrikadimaisteri-teoksessaan (Into Kustannus 2013), miten myötäkarvaan suomalainen 1960-luvun radikalismi suhtautui kekkoslaiseen ulkopolitiikkaan.

”Taistelussa Suomen ulkopolitiikasta Suomen niin sanottu edistyksellinen älymystö asettui viimeistään noottikriisin yhteydessä kekkoslaisen tulkinnan kannalle. Myöhemminkään suomalainen radikalismi ei koskaan erityisemmin arvostellut Urho Kekkosta, saati asettunut häntä vastaan.”

Nitovuoren tulkinta saa tukea myös Kalevi Suomelan Rauhan ytimessä -teokseen kirjoittamasta artikkelista. Suomela toteaa Paasikiven ja Kekkosen harjoittaman ulkopolitiikan tarjonneen ”suorastaan erinomaisen perustan sitoutumattoman rauhanliikkeen näkökulmien tunnetuksi tekemiselle ja yritykselle saada ne osaksi maan virallista ulkopolitiikkaa”.

Kekkosta oli kohtuullisen helppo sympata, koska hän piti tiiviisti yhteyksiä 1960-luvun radikaaleina pidettyihin opiskelija- ja järjestöpiireihin. Hän ehdotteli myös Pohjolaan ydinaseetonta vyöhykettä, mikä osui suoraan ydinaseriisuntaa vaatineen sitoutumattoman rauhanliikkeen suoneen.

Sadankomitealainen rauhanliike suhtautui alusta asti myötäsukaisesti sekä Yhdistyneisiin kansakuntiin järjestönä että sen harjoittamaan rauhanturvaamistoimintaan. Rauhanturvaamiseen osallistuminen – kekkoslaisittain lääkärin roolissa toimiminen – kytkeytyi melko luontevasti osaksi Suomen puolueettomuuspolitiikkaa ja avasi kansainvälisiä yhteyksiä. Suomen ulkopoliittinen johto halusi viedä maamme aktiivisesti maailmankartalle. Sadankomitea ehdotti Kristiina Hallmanin historiikin mukaan jo ensimmäisenä toimintavuotenaan Suomen armeijan muuttamista vapaaehtoisuuteen perustuvaksi YK:n rauhanturvajoukoksi.

Positiivista suhtautumista YK-järjestelmään kuvaa osaltaan myös se, että ensimmäisestä Sadankomitean perustamiskokoukseksi aiotusta tilaisuudesta syntyikin Ylioppilaiden YK-yhdistys. Aloite siihen tuli aktiiviselta opiskelijapoliitikolta Pekka Korvenheimolta.

1960-luvun aktivistien kiinnostus pantiin merkille myös opetusministeriössä. Osastopäällikkö Kalervo Siikala toteaa Keijo Korhosen toimittamassa Suomi YK:ssa -raporttikirjassa (Weilin + Göös 1967):

”Viime vuosien vilkastunut harrastus ulkopolitiikan ja YK-politiikan kysymyksiin on johtanut siihen, että ensimmäistä kertaa Suomessa niistä on mielipiteitä ja että asioista keskustellaan ja järjestetään pienehköjä mielenosoituksia patsaiden juurella ja tehdään aikaisempaa enemmän julkilausumia ja sähkösanomia.”

Epäilemättä Siikala viittasi puheessaan myös sadankomitealaiseen aktivismiin. Sadankomitea on siis ollut koko historiansa ajan kiinnostunut YK-politiikasta ja siihen vaikuttamisesta.

Rauhanturvaamisen muutosten erilaisissa vaiheissa kiinnostavinta on voimankäytön rajojen, operaatioiden mandatoinnin sekä sotilaallisen ja siviilitoiminnan välisen suhteen määrittely.

Rauhanturvaamisen muuttuva sisältö

Alkuaikojen ”perinteiseksi rauhanturvaamiseksi” katsottiin tarkkailu- ja valvontatehtävät, joissa väkivallan käyttö oli tiukasti rajattu itsepuolustukseen. Operaatioiden edellytyksenä oli myös konfliktin osapuolten suostumus rauhanturvatoimiin. Sittemmin rauhanturvaamisen katetta on jouduttu puntaroimaan monta kertaa uudelleen.

Voimankäytön rajojen määrittely on ollut eniten päänvaivaa aiheuttava kysymys. Rauhanliikekin on joutunut pohtimaan, miten suhtautua ”laajennettuun rauhanturvaan”, ”rauhaan pakottamiseen” tai ”humanitaariseen interventioon”.

Rauhan ylläpitämiseen tähtäävien kansainvälisten toimijoiden kenttä on nykyään huomattavasti moninaisempi kuin vielä 1960-luvulla. Myös käsitteistö on vuosien varrella elänyt ja muuttunut. Rauhanturvaamisen rinnalle on tullut EU:n kriisinhallinta, joka jakautuu sotilaalliseen ja siviilikriisinhallintaan.

YK:n ja EU:n lisäksi kriisinhallinnan kentällä toimivat myös esimerkiksi Afrikan unioni ja Nato, joka on pyrkinyt viime vuosina profiloitumaan yhä enemmän pikemminkin globaaliksi turvallisuusmanageriksi kuin perinteiseksi sotilasliitoksi.

Muutokset kansainvälisessä järjestelmässä olivat osaltaan seurausta myös konfliktien luonteessa havaituista muutoksista. Valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittisissa asiakirjoissa on jo pitkään toistettu, miten niin kutsutut ”uudet uhkat” ovat korvanneet perinteiset, valtioiden väliset aseelliset selkkaukset ja sodat.

Uusista uhkista puhuttaessa tarkoitetaan muun muassa valtioiden sisäisiä ja alueellisia konflikteja, terrorismia, tietoturva- ja kyberuhkia ja laajamittaista ympäristökatastrofia. Näistä uhkatyypeistä puhutaan edelleen ”uusina”, vaikka uutuuden voi jo perustellusti kyseenalaistaa.
Muutokset aseellisten konfliktien luonteessa tulivat laajasti analysoitavaksi jo 1990-luvulla, eivätkä muutkaan uhkatyypit liene luonteeltaan sellaisia, että ne olisivat olleet ennestään tuntemattomia.

Keskustelu YK:n rauhanturvaoperaatioiden mandaatista ja voimankäytön rajoista oli 1990-luvulla erityisen voimakasta. Kansainvälisen yhteisön osapuolet (valtiot ja järjestöt) joutuivat ottamaan kantaa YK:n käyttämään ”humanitaarisen intervention” käsitteeseen.

Suomen jäsenyys Euroopan unionissa ja sen mukanaan tuoma yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka toivat paineita rauhanturvaamisen uudelleenmäärittelyille. Jugoslavian hajoamissotien seurauksena alettiin puhua ”laajennetusta rauhanturvasta”. Oleellinen kysymys oli, voiko kansainvälinen yhteisö puuttua sisällissotiin. Humanitaarisen intervention mahdollisuus haastoi ajatuksen suvereeneista valtioista, joiden suostumuksella rauhanturvaoperaatiot voitiin suorittaa.

Vuonna 1984 voimaan astunut rauhanturvaamislaki perustui lainsäädännön kokonaisuudistukseen, jota oli valmisteltu jo vuodesta 1981 saakka. Sen perusta oli edelleen perinteinen rauhanturvaaminen ja vahva vaatimus YK:n mandaatista operaatioille. Rauhaanpakottamiseen tai humanitaariseen interventioon laki ei olisi antanut mahdollisuutta.

Rauhanliike tarttuu siviilikriisinhallintaan

EU-jäsenyyden myötä Suomesta tuli aktiivinen yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan toimija ja kehittäjä. Unionin kriisinhallintakonsepti kulki samaan aikaan isoja harppauksia eteenpäin. Suomi oli asiassa myös itse aloitteellinen. Siviilikriisinhallinnan kehittämisessä aktiivisimpia olivat
erityisesti ulkoministerit Erkki Tuomioja ja Ruotsin Anna Lindh.

Siviilikriisinhallinnan ensimmäinen toimintasuunnitelma hyväksyttiin Suomen ensimmäisellä EU-puheenjohtajuuskaudella joulukuussa 1999 Helsingin Eurooppa-neuvostossa. Samalla perustettiin unionin siviilikriisinhallintakomitea. Samassa kokouksessa sovittiin myös sotilaallisten kriisinhallintajoukkojen ja näihin sisältyvien nopean toiminnan joukkojen kokoamisesta.

Lindh ja Tuomioja julkaisivat joulukuussa 2002 sekä Helsingin Sanomissa että Dagens Nyheterissä yhteisen kirjoituksen, jossa he avasivat Suomen ja Ruotsin päämääriä EU:n kriisinhallinnan kehittämisessä:

Kun Amsterdamin sopimusta valmisteltiin viisi vuotta sitten, EU tarvitsi työkaluja joilla reagoida kentällä, täydennyksenä poliittiselle ja diplomaattiselle toiminnalleen. Suomi ja Ruotsi ehdottivat, että unioni voisi ottaa tehtäväkseen rauhanturva- ja humanitaarisia tehtäviä kriisi- tai konfliktialueilla. Ehdotuksen ajoitus oli ilmeisesti oikea, ja se sai kaikkien jäsenmaiden tuen epävirallisessa huippukokouksessa Pörtschachissa Itävallassa vuonna 1998. Siitä alkoi tiivis työ tarvittavien siviili- ja sotilasrakenteiden luomiseksi. Keväällä 2000 Suomi ja Ruotsi tekivät yhteisen ehdotuksen unionin siviilivoimavarojen kehittämiseksi siviilikriisien hallinnassa. Tänään unioni on jo pitkällä sekä sotilaallisen että siviilikriisinhallintakyvyn luomisessa yhteisen, YK:n peruskirjan periaatteisiin no- jaavan ulko- ja turvallisuuspolitiikkansa puitteissa.” (Helsingin Sanomat ja Dagens Nyheter 18.2.2002)

Rauhanliikkeessä tartuttiin hanakasti siviilikriisinhallinnan käsitteeseen. Sen sisältöä ei tosin haluttu kaventaa ”siviilikriiseihin” eli siviilien kokemien kriisien hallintaan liittyväksi, vaan siviilikriisinhallinta haluttiin nähdä ensisijaisesti siviilien tekemäksi kriisinhallintatoiminnaksi erotuksena sotilaiden suorittamasta kriisinhallinnasta.

Sadankomitea oli erityisen aktiivinen siviilikriisinhallinnan määrittelyn haltuunotossa. Vuonna 2005 Sadankomitea julkaisi yhdessä Kansalaisjärjestöjen konfliktinehkäisyverkoston KATUn kanssa ensimmäisen suomenkielisen teoksen EU:n siviilikriisinhallinnasta. Konflikteista kehitykseen – Johdatus Euroopan unionin siviilikriisinhallintaan oli asian- tuntijoiden, poliitikkojen, virkamiesten ja kansalaisjärjestö- jen näkemyksiä yksiin kansiin kokoava artikkelikokoelma, jonka toimittivat Senja Korhonen ja Johanna Sumuvuori.

Unionissa käytettiin alusta saakka kriisinhallinnan, ei rauhanturvaamisen käsitettä. Tämä näkyi pian myös kotimaisessa rauhanturvaamislainsäädännössä: rauhanturvaamisen käsite korvattiin kriisinhallinnalla EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan käytännön mukaisesti.

Rauhanturvaamislaki muuttui laiksi sotilaallisesta kriisinhallinnasta, joka astui voimaan vuonna 2006. Nimen muuttamista perusteltiin muun muassa sillä, että sen katsottiin kuvaavan EU:n kriisinhallintatehtäviä paremmin kuin ilmaisun ”rauhanturvaamistoiminta”. Siviilikriisinhallinnasta oli säädetty jo vuonna 2004 erikseen laki siviilihenkilöstön osallistumisesta kriisinhallintatehtäviin. Kriisinhallinnan siviilihenkilöstön palvelussuhteen ehdoista on myös erillinen sisäasiainminis- teriön asetus. YK:ssa kansainvälisistä operaatioista käytetään edelleen rauhanturvaamisen (peacekeeping) termiä.

Rauhanliikkeen kannalta ei ollut yhdentekevää, että sana ”rauha” poistui lain nimestä ja sisältökin painottui erityisesti sotilaalliseen kriisinhallintaan. Sadankomiteassa keskusteltiin paljon siitä, että keskittyminen sotilaallisiin operaatioihin voi työntää siviilikriisinhallinnan marginaaliin, jossa se nähdään lähinnä sotilaallisen kriisinhallinnan tukitoimena. Rauhanliikkeen näkökulmasta siviilikriisinhallinta on ensisijainen kriisinhallinnan muoto, koska siihen sisältyy myös konfliktien ennaltaehkäiseminen.

Uusi laki ei syntynyt eduskunnassa mutinoitta. Lain sisältö aiheutti päänvaivaa erityisesti mandaatin osalta. Silloinen puolustusministeri Seppo Kääriäinen korosti esittelyssään voimakkaasti, että myös uuden lain mukaan ”Suomi osallistuu edelleen pääsääntöisesti vain operaatioihin, jotka YK:n turvallisuusneuvosto on valtuuttanut”. Hän totesi kuitenkin, että Suomi voi osallistua myös sellaiseen muuhun kansainväliseen sotilaalliseen kriisinhallintaan, joka ei sisällä sotilaallista pakottamista.

Mandatointiin tuli uudessa laissa uusi määrittely: Suomelle annettiin mahdollisuus harkita osallistumista myös sellaiseen operaatioon, jolla ei ole YK:n turvallisuusneuvoston valtuutusta, kunhan YK:n peruskirjan ”päämäärät ja periaatteet” on huomioitu. Lakiin lisättiin myös säännös sotilasosaston asettamisesta korkeaan valmiuteen kriisinhallintatehtäviä varten.

Sadankomitea on johdonmukaisesti pyrkinyt korostamaan siviilikriisinhallinnan merkitystä ja erityisesti sen painoarvon nostamista tasavertaiseksi sotilaallisen kriisinhallinnan kanssa.

Rauhanjärjestöt ja -verkostot ovat pitäneet esillä myös sitä, että sotilaallisen ja siviilikriisinhallinnan työnjako pitää olla selkeä. Konflikteja yritetään torjua usein alueilla, joilla paikallisväestön luottamus univormupukuisiin henkilöihin ei ole kovin vahvaa. Silloin etenkin siviilikriisinhallintaa tekevillä kansalaisjärjestöillä on hyvin tärkeä rooli paikallisten luottamuksen rakentamisessa. Mikäli paikallisväestölle on epäselvää, kuka kriisialueella tekee mitäkin, operaation menestyksellinen toteuttaminen vaikeutuu.

Siviilikriisinhallinnan volyymin nostaminen palvelee myös Suomen tavoitetta parantaa naisten asemaa kriisinhallintatehtävissä. Siviilikriisinhallinnan suomalaisista asiantuntijoista noin 40 prosenttia on naisia. Sotilaallisessa kriisinhallinnassa naisten osuus on huomattavasti pienempi.

Jos verrataan YK:n ja EU:n operaatioiden siviilitehtäviä, käsitteiden sisällölliset erot piirtyvät selvempinä esiin. EU:n siviilikriisinhallintatoimintaan kuuluu siviilien suojelu, tarkkailutehtävät, pelastustoimi, siviilihallinnon vahvistaminen, oikeusvaltioperiaatteen tukeminen sekä poliisitoimi. EU:n kriisinhallinnassa siis poliisit lasketaan siviileiksi. YK:n rauhanturvatoiminnassa poliisit eivät ole siviilejä, vaan ”univormuisia” – uniformed personnel -kategoriaan kuuluvia rauhan-
turvaajia. EU:n poliisioperaatioissa on välillä jouduttu tilanteisiin, joissa voimankäytön rajat ovat epäselviä.

Suomessa yhdeksi siviilikriisinhallintaan liittyvän lainsäädännön kriittiseksi kysymykseksi on noussut se, että siviilihenkilöstön – joksi siis poliisit lasketaan – voimankäytön mahdollisuudesta ei ole säädetty. Tätä kirjoittaessa sisäministeriö valmistelee hallituksen lakiehdotusta voimakeinojen käytöstä siviilikriisinhallintatehtävissä. Tavoitteena on tuoda voimankäyttöoikeuksia lähemmäs sotilaallista kriisinhallintaa säätelevän lainsäädännön kanssa.

Rauhanliikkeellä riittää tulevaisuudessa työsarkaa sen vahtimisessa ja seuraamisessa, että siviilikriisinhallinta pysyy nimensä mukaisena eli siviilien suorittamana kriisinhallinnan muotona, jossa aseellista voimankäyttöä tarvitaan vain äärimmäisissä olosuhteissa. Rauhanliikkeen rooliin sopisi hyvin myös sen pohtiminen, miten erilaiset rauhanturvaamista ja kriisinhallintaa tekevät järjestöt voisivat toimia nykyistä paremmin yhteistyössä. Tärkeintä ei saa olla se, minkä järjestön lippu liehuu missäkin, vaan rauhan ja vakauden luominen siellä, missä niiden tila on hatara.

Johanna Sumuvuori

Kirjoitus on julkaistu alun perin syksyllä 2013 ilmestyneessä Rauhan Ytimessä -kirjassa, jonka toimitin Sadankomitean 50-vuotisjuhlajulkaisuksi.

Kommentit

Kommentit

Kommentoi