Pohjantähden alla

 |  Ei kommentteja

Lapsuuden automatkoilla radiossa soi usein Kari Tapio. ”Olen suomalainen”, hän lauloi. Aikuiset säestivät etupenkiltä. Siihen muistoon tihentyy paljon. Asfalttien halkomat peltomaisemat, tankkaavat rekkakuskit ja huoltoasemilla myydyt kokoelmakasetit, joiden valikoimassa oli myös  kansainvälisistä hiteistä tehtyjä käännöskappaleita. Tunnelma oli kuin takavuosien Tankki täyteen -sarjassa, jossa kuvattiin suomalaisen yhteiskunnan rakennemuutoksen kaari – maahanmuuttajan ohjaamana. Neil Hardwick näki kulttuurimme etäämpää ja tuloksena oli puhdistavaa huumoria. Sitä tarvitsisimme nytkin.

Virallisessa Suomessa vellotaan pienessä maailmantuskassa, kun Australia ja Luxemburg nappasivat Yhdistyneiden kansankuntien turvaneuvoston vaihtuvan jäsenen paikan suoraan nenän edestä. Asianhan piti olla varma, ”Suomi on niin luotettava kumppani”. Uusia kontakteja oli solmittu, esitteitä painatettu, oheistuotteita jaettu ja valtioita kätelty. Pohjoismaiden täysi tuki oli takana. Kärkiteemoina oli muun muassa rauhanrakennus, kestävä kehitys ja inhimillinen turvallisuus.

Miksi Suomi ei saanut YK:n turvaneuvoston vaihtuvan jäsenen paikkaa? Miksi Luxemburg – tuo veroparatiiseistakin tunnettu pikkuvaltio – oli muka meitä parempi? Näitä nyt kysellään. Itsekin olin hämilläni ja pettynyt, koska jännitin tätä äänestystä aidosti ja toivoin Suomen menestystä. Samalla kuitenkin mieleen palautui monta asiaa, jotka olivat koko kampanjan ajan kyteneet takaraivossa.

Ne asiat olivat muun muassa näitä:

– Suomi ei ole panostanut viime vuosina juurikaan YK-politiikkaan. Esimerkiksi Suomen YK-operaatioihin lähettämien rauhanturvaajien määrä on parhaillaan historiallisesti alhaisella tasolla. Libanonin operaatioon osallistuminen parantaa tilannetta, mutta ehkä vähän liian myöhään. Suomessa ei edes juuri puhuta rauhanturvaamisesta, vaan Euroopan unionin kriisinhallinnasta (sotilaallisesta ja siviilikriisinhallinnasta). Vanha rauhanturvalakikin muutettiin lakiin sotilaallisesta kriisinhallinnasta vuonna 2006. YK:ssa ei käytetä kriisinhallinnan termiä. Suomi on rauhanturvaamisen suhteen sulkeutunut käsitteellisesti ja poliittisesti EU-kuplaan. Juuri kukaan ei enää kehtaa puhua Suomesta ”rauhanturvaamisen suurvaltana”, koska se on pelkkä vitsi.

– Luxemburgilla oli takanaan monien isojen EU-maiden tuki. Suomi ei ole viime aikoina profiloitunut Euroopan yhteisyyden puolustajana. Taloustilanne ja sen seurauksena käydyt kansainväliset väännöt ovat luultavasti vaikuttaneet siihen, miten Suomeen on suhtauduttu myös eilisessä äänestyksessä. Myös kansallisuusaatteen nousu ja maahanmuuttovastaisuus on näkynyt ulospäin. Jo vuosi sitten Turun sanomissa (8.10.2011) oli artikkeli, jossa pohdittiin mahdollisia ongelmia kampanjalle. Suora lainaus: ”Nimettöminä pysyttelevät virkamiehet sanovat Turun Sanomille, että YK:ssa on virinnyt keskustelu perussuomalaisten noususta. Käytännössä tämä voi koitua kiilaksi turvallisuusneuvostovaalissa.”

– Suomi ei ole saavuttanut YK:n suosittamaa kehitysyhteistyömäärärahojen tasoa (0,7% bruttokansantulosta), Luxemburg sen sijaan on. Sitoumuksilla on merkitystä. Suomi on hilannut jatkuvasti tavoitetteen saavuttamista kauemmas tulevaisuuteen. Perustelut ovat vaihdelleet. Kun on mennyt hyvin, on ajateltu kehitysyhteistyömäärärahojen nostamisen tulevan liian kalliiksi. Kun on mennyt huonosti, on sanottu, ettei siihen ole varaa. Köyhyyden vähentämiseen ja YK:n vuosituhattavoitteisiin on sitouduttu henkisesti, mutta teot laahaavat hyväntahtoisuuden perässä. Taloustaantuma ja ilmastonmuutos koettelevat kuitenkin pahimmin maailman köyhimpiä ja olisi myös rikkaiden länsimaiden oma etu, että tilannetta ei päästetä räjähtämään käsiin.

– Suomen kuvaa maailmalla ei paranneta brändityöryhmillä (vaikka sitäkin työtä kannattaa toki tehdä), vaan aktiivisella ulkopolitiikalla ja kansainvälisistä sitoumuksista kiinni pitämisellä.

Olin edellä esitetyistä ajatuskeloista huolimatta todella pettynyt eilen. Ajattelin, että turvaneuvoston jäsenyys olisi ollut mahdollisuus nostaa YK uudelleen suomalaisen ulkopolitiikan keskiöön ja päättäjien puheenaiheeksi. Ehkä se olisi vauhdittanut myös kansainvälisten sitoumusten täyttämistä. Näillä kuitenkin nyt mennään. Nyt ilma on sakeanaan toteamuksia siitä, miten ”kampanja toi joka tapauksessa näkyvyyttä ja hyviä kontakteja”.  Toivottavasti muutakin analyysiä tehdään. Neil Hardwick voisi tämän pohjalta vaikka käsikirjoittaa meistä uuden tv-sarjan.

Joillekin koko YK on yksi ja sama. Kestän kuitenkin hyvin saamaani irvailua siitä, että otan eilisen päätöksen niin vakavasti. Kansainvälinen politiikka on mielestäni vain liian tärkeää jätettäväksi EVVK-osastolle.

Ehkä Kari Tapio lohduttaa tässäkin. ”Me käymme vastamäkeen sielu surren, mutta siitä nousemme hammasta purren.”

PS. Demarikaveri huomautti, että kappale jatkuu lohduttomasti. Näin on. Lohduttomuuden jätin kuitenkin hengennostatuksellisista syistä pois!

 

Kommentit

Kommentit

Kommentoi