Puhutaan tunteista

 |  Ei kommentteja

Köyhyydestä on helpompaa puhua tilastona tai asteena, kuin arkisena asiana tai kokemuksena. Aina välillä joku kuitenkin lausahtaa jotain sellaista, joka saa tunteet vyörymään. Esimerkiksi Björn Wahlroosin sääntömääräisesti toistuvat ulostulot avaavat kanavan, jonka kautta köyhyyteen ja toimeentuloon liittyvät patoutumat purkautuvat.

Ne, joilla on oikeasti tiukkaa, ajattelevat luultavasti, että siitä mistä ei voi puhua, kannattaisi vaieta. Keskiluokkainen tiedostavaisto voi puolestaan harjoittaa ahneuden moralistista paheksuntaa, vaikkei sillä itselläkään olisi kovin selkeää käsitystä aidosti köyhän ihmisen arkipäivästä. Moralistisen paheksuva asenne on niin sanotusti empaattinen. Empatia on määritelty toisen aseman ymmärtämiseksi tai pyrkimykseksi asettua toisen asemaan. Siis näitä ”tunnepuolen” juttuja, joita ei useinkaan katsota kestäviksi yhteiskunnallisiksi argumenteiksi.

Pankkiiri Wahlroos totesi HS:n ”Kapitalistin muotokuvassa” (12.2.), että häntä häiritsee se, että ”ihmiset luulevat puhuvansa analyyttisesti, kun he tuovat keskusteluun puhtaasti emotionaalisia sanoja, kuten ahneus”. Emotionaalisuus on siis nou-nou. Tässä ollaan taas sen jännän äärellä, että jaotellaan yhdenlainen yhteiskunnallinen ajattelu emotionaaliseksi ja epäanalyyttiseksi ja toisenlainen rationaaliseksi ja älykkääksi.

On totta, että yltiöpäinen poliittinen demagogia on rasittavaa, mutta se on ankeaa joka suunnasta. Olen kuullut monesti kiihkeitä, lähes tunteellisia purkauksia yhteiskunnan tehostamistarpeista ja valtiontalouden rakenteiden vinoutumista. Mutta koska puheen sisältö käsittää sanoja, joilla ei viitata suoraan ihmiseen (kuten sanoilla ”ahneus”, ”köyhä”, ”syrjäytynyt”), niitä on kuitenkin vaikeampi saada kiinni tunteellisesta argumentoinnista.

Itse ajattelen, että monelle tasaisemman tulonjaon ja pienempien hyvinvointierojen tuoma yhteiskunnallinen vakaus on myös kylmä fakta. Entä jos sosiaalipolitiikalla ihan rationaalisesti vain ostetaan yhteiskuntarauhaa? Katoaako tunnehöttö, jos perustellaan sossutätipolitiikkaa rationaalisen valinnan mallilla? Näin kehysriihen kynnyksellä olen sitä mieltä, että lyhytnäköiset leikkaukset ja mahdolliset etuuksien indeksien jäädytykset olisivat todella epäanalyyttisiä ja epärationaalisia valintoja.

Virallisen Suomen vääntäessä valtiontalouden sopeutustarpeista kuullaan paljon tunnepuhetta. Se on suunnattu yleisölle ja se soljuu vaivattomasti niin oikealta, vasemmalta kuin keskeltä. lmassa leijuvat sopeutus, solidaarisuusvero, indeksit, veronkorotukset ja paljon muuta, myös tunteita.

”Tämä on hirveän tuskallista meille kaikille”, totesi pääministeri Katainen A-studiossa. Uskon sen, enkä jaksa edes miettiä, onko politiikan tuskallisuus analyyttistä vai epäanalyyttistä. Se on inhimillistä, joko itsekkäistä tai empaattisista syistä.

Kommentit

Kommentit

Kommentoi